Aamu alkoi suht' hyvin - "pientä" väsymystä lukuunottamatta: nukahtelin istualteni sänkyyn. Eipä siihen oikein auttanut sekään, että aamukahvi oli laimeaa kuin vesi. Se ei oikein piristänyt, eikä sen koommin maistunut - mutta join sen kuitenkin. Lieneeköhän järkevää laittaa ensin vesi keittimeen ja sitten vasta tarkistaa kuinka paljon kahvinpuruja on. Sanoisin, että ei. Sellaisesta syntyy vain edellä mainittua veden makuista kahvia. Mmm... coffee.

 
    Lähdin olohuoneeseen ja istuin lattialle katsomaan Finiasta ja Ferbiä (Kyllä, minä tykkään katsoa lasten-ohjelmia). Mutta sillä hetkellä se ei niin suuresti innostanut, joten käynnistin koneen ja jatkoin The Sims 3:n pelaamista. Se on niin paras peli! Mutta tänään ei innostus siihenkään kauaksi aikaa riittänyt. En tiedä, mikä tässä päivässä sitten mahtoi olla, kun mikään ei tahtonut pidemmän päälle innostaa. No ehkä syynä voisi olla se, että nyt on jo aika monta päivää ollut harmaata. Missä aurinko?! Kevään lapsi olen, mutta kesästä, sen lämmöstä ja valoisuudesta pidän varmasti eniten.

 
    Kun kerran vuodenajat tuli puheeksi, niin keväässä taas on parasta se, kun aurinko alkaa pikkuhiljaa lämmittää ja maa, puut ja pensaat alkavat vihertää vähä vähältä yhä enemmän ja enemmän. Linnut palaavat etelän lämmöstä viserrellen tänne vähitellen lämpenevään pohjoiseen ja tuovat ihanan sirkutuksensa merkiksi siitä, että kesä on tulossa. Minusta on ihana seurata keväänmerkkejä. Kotona asuessani menin joka kevät katsomaan läheiseen puistoon joko ne valkovuokot, ruohosipulit, pikkukäenrieskat ja kiurunkannukset ovat alkaneet kasvaa. Keräsin niistä aina pikku kimpun ja kotona asetin maljakkoon. Äiti tykkäsi.


    Joka vuodenajassa on jotain kaunista: toisissa enemmän toisissa vähemmän. Syksyllä pidän puiden värikkäistä lehdistä - varsinkin vaahteranlehdistä. Ne tuovat väriä luontoon, mutta niiden tiputtua puut ovat niin kaljuja ja tummia. Päivät lyhenevät vähitellen ja pian on ihan pimeää, mutta silloin on hyvä tunnelmoida sisällä kynttilän valossa ja odottaa lumen tuloa.

 
    Talvessa taas pidän siitä, kun lumet tulevat ja valkaisevat maan. Varsinkin silloin, kun puutkin ovat lumen ja huurteen peitossa. Itse pidän siitä, kun on paljon lunta, mutta tietenkään pidemmän päälle lumi ei tahdo enää innostaa. Marraskuun lopussa lumet voisivat sataa ja uudenvuoden jälkeen ne voisivat pikkuhiljaa alkaa sulaa pois kevään ja lämmön tieltä. Miksi juuri näin? Siksi, koska minusta jouluna ja uutenavuotena kuuluu olla lunta. Lumi tekee niistä juhlista jotenkin todellisemman tuntuiset. Ehkä siksi, koska lapsuudessani jouluna ja uutenavuotena on aina ollut lunta ja sitä on myös ollut paljon. En ainakaan muista yhtään lumeton joulua tai uuttavuotta lapsuudestani. Jos niitä on ollutkin, niin olen kai sitten pyyhkinyt ne muististani.


    Kesässä taas, kuten jo aikaisemmin mainitsin, pidän valoisuudesta ja lämmöstä. Kesäiset sateet ovat ihania ja varsinkin ukkossää. Salamointia on ihana katsella ja jyrinää ihana kuunnella. Toki ukkossäässä on aina omat pelonkin aiheensa, kuten se että salama iskee jonkin tai johonkuhun. Ukkossäällä olen jotenkin omassa elementissäni: innoissani ja inspiroitunut. Tekisi mieli mennä vain ulos juoksemaan ja kastumaan. (Vanhempieni luona vielä asuessani teinkin sitä.) En osaa selittää sitä tunnetilaa, mikä minulla silloin on. Mutta ehkä jotkut saman mieliset ihmiset osaavat ja tietävät sen.

    
    Ei kai tässä päivässä muuta sen kummoisempaa ollut kuin käynti mun vanhempien ja mieheni isän luona. Eipä mun päivät koskaan olekaan sen erikoisempia. Yhtä ja samaa joka päivä. No ei nyt ihan, mutta ainakin melkein. Enhän toki ole mistään vuodenajoista höpissyt kenenkään kanssa tänään, mutta kuten ehkä saattoi huomata niin se kuuluisan harvinainen ispiraatio iski minuun ainakin osittain. Aiheen saatuani kirjoitan kunnes inspiraatio loppuu eli toisin sanoen saan sen ajatuskatkon, mistä ensimmäisessä tekstissäni puhuin. Eipä tässä varmaan sitten tällä kertaa enempää. Hyviä syksyn jatkoja teille! :)