Miten aina sattuukin, että mun kirjoitukset syntyy näin yöllä. Niin tai lähinnä kirjoituksen julkaisu tapahtuu yöaikaan. Enpä ole ikuisuuteen muutenkaan kirjoitellut saatikka sitten päässyt/jaksanut tulla tietokoneelle. Meidän vauva on niin kerkeävää sortttia ettei tahdo sähköjohdot pysyä seinässä, niin eipä siitä tietokoneelle tulemisestakaan oikein koskaan tahdo tulla mitään... niin paitsi kun hän nukkuu, mutta silloin usein on muuta tekemistä tai ei vain jaksa tulla tietokoneelle, kun väsyttää.

   Väsymyksestä puheenollen, nytkin väsyttää aika kiitettävästi mutta enpä ole jaksanut mennä nukkumaan. Ukkokin on jo nukahtanut sohvalla aikoja sitten.. pitäisi kai herättää ja patistaa sänkyyn nukkumaan samalla, kun itsekin menen. Enpä nyt viitsi pidempään tässä jaaritella. Jaaritellaan seuraavan kerran toivon mukaan päivällä, mutta nyt hyvät yöt vaan jokaiselle! :)

    Pieni tauko ollut viime kirjoituksesta. Ei ole ollut aikaa kirjoittaa, eikä sen puolin ole ollut mitään aihettakaan. Tänään on vapaa päivä joten sain aikaa omiin juttuihin ja siivoamiseen. Nyt sain viimeinkin ikkunat pestyä. Viime pesusta onkin jo pikku hiljaa kerennyt kulumaan vuosi. Aloinpa tuossa toissapäivänä myös neulomaan villasukkia itselleni, vaikka tuo villasukkakausi alkaakin olla jo pikku hiljaa ohi.

 

Siinä sitä pientä alkua siitä villasukasta.

 

    Sain puhelun yhdentoista aikaan ja yllätyksekseni se oli mummi. Hän pyysi minut laskiaispulla kahveille. Eipä minulla tässä muutakaan tärkeämpää tekemistä ollut, joten päätin mennä. Miksipä sitä kieltäytyäkään, kun harvoin tulee mummilla käytyä. Mietitytti vain se, että onko hän kutsunut muitakin, vain olenko minä ainoa kuka saapuu paikalle. Tosiaan, kun harvoin tulee mummia nähtyä niin pientä vierastusta on havaittavissa varsinkin silloin kun menen yksin sinne tai vaikka mieheni kanssa. Pienempänä vietin aina kesäni siellä ja olin paljon enemmän mummin kanssa tekemisissä, mutta näin vanhempana näen mummia aina vain juhlapäivinä tai jos hän kutsuu kahville tai syömään.

 

    Lähdin vähän ennen kahta pyöräilemään mummille. Noustuani pyörän selkään, tajusin että viime kerrasta olikin aika paljon aikaa. Se oli niin raskasta ja tuntui oudolta. Kuntoni ei ole enää sama kuin silloin pienenä, kun tuli juostua ympäri kyliä kavereiden kanssa. Eipä siihen auta sekään, että kumit olivat hieman tyhjenneet pitkän käyttämättömyysjakson aikana. Enpä siinä jaksanut lähteä pyöränkumien pumppua enää hakemaan, kun oltiin sovittu mummin kanssa että kahden aikaan nähtäisiin. Päästyäni perille huomasin enoni auton pihalla ja helpotuin hieman: en ollut yksin mummin kanssa. Tunnelma oli kuitenkin vaikea: eivät mummi ja enoni puhuneet sen enempää kuin minäkään. Muutamia pieniä juttuja tuli sanottua. 

    Hiljaisuudessa söimme laskiaispullia ja joimme kahvia. Sitten tuli se hetki, kun enoni lähti ja jäin mummin kanssa kahden. Istuimme sohvalla ja mummi kertoi siitä kuinka hän lapsena oli leikkinyt ulkona päivät pitkät naapurin lapsien kanssa. Minä vain myöntyilin ja nyökkäilin hymyillen. Tunsin itseni kissaksi, joka pesee turkkiaan, koska haroin hiuksiani ja hankasin naamaani ikään kuin se olisi ollut likainen. Vaivaannuttavat tilanteet saavat minut hermostuneeksi ja näin ollen sitten toistelen jotain turhia liikkeitä muka peittääkseni hermostuneisuuteni tai jotain. 

    "Nykyajan nuoret eivät taida enää muuta tehdäkään kuin istua sisällä tietokoneella tai tv:n ääressä. On se maailma muuttunut sitten minun nuoruuteni", mummi päivitteli. Totta, maailma on muuttunut ja minusta olisikin parempi, että lapset ja nuoret yhä leikkisivät ulkona enemmän kavereiden kanssa, eivätkä aina vain pelaisi tietokoneella tai nuokkuisi facebookeissa ja instagrammeissa tms. sivustoissa. Ehkä olen hieman vanhanaikainen, mutta tuota mieltä minä olen. 

    Noin tunnin oltuani mummilla, mieheni soitti ja kysyi missä olen. Sanoin olevani mummilla vielä ja lähteväni pian kotiin. Juuri silloin katsoimme kello kolmen uutisia. Btw saamen kieli kuulostaa erittäin jännältä. :D Sittenpä lähdinkin kotia päin ja mummi sanoi, että käyhän useamminkin tai käykäähän molemmat ja se itseasiassa kuulosti erittäin hyvältä idealta. Pitänee vain altistua tilanteille, jotka eivät miellytä tai joita vieroksuu ja yrittää vältellä niin pääsee eroon siitä vieraantumisen tunteesta vähä vähältä. Mummi antoi mukaan pullia ja sämpylöitä kotiin viemisiksi. Näin ohimennen sanoen, mummin sämpylät on maailman parhaita!! Sitä aina hoen, kun mummin sämpylät tulee puheeksi. Ei sen puoleen tekee kyllä edelleenkin mieli mummin lanttulihakukkoa: jospa hän sitä joskus taas tekisi niin varmasti söisin, jos tarjottaisiin! :)

    Sittenpä vielä iltasella kävi vanha luokkakaveri tyttöystävänsä kanssa tässä iltakahvilla meidän luona. Pelailtiin siinä vähän NES-konsolilla ja juteltiin niitä näitä. Yleensä tulee juotua huomattavasti enemmän ja suuremmalla halulla kahvia, mutta tänään se vähän tökki. Ei oikein maistunut. Mutta eipä siitä sen enempää. Minä lopettelen tältä erää. Hyvää helmikuun loppua itsekullekin. :) niin ja hyvää laskiaistiistaita.. tai näitä viimeisiä tunteja, mitä siitä on jäljellä.
    

    Näin alkuun tällainen miete. En ymmärrä miten aina näin iltaisin mulla on näin järjettömän kylmä: kädet on jäässä ja muutenkin koko kroppaa paleltaa. Väsymyskö pistää paikat jäätymään? En nyt suoranaisesti sanoisi olevani niinkään väsynyt, mutta kai se vähäinenkin väsymys voi vaikuttaa asiaan. Ja sitten itse asiaan...  -,-'

    Sainpa toissapäivänä S-etukortti osuusmaksun loppuosan laskusta, mikä merkitsi siis sitä että se pari vuotta, mikä siinä oli ollut aikaa keräillä niitä bonuksia, oli kulunut täyteen. Enpä ollut korttia käytellyt kovinkaan ahkerasti tuona aikana mikä taas merkitsi sitä ettei osuusmaksukaan ollut siitä yhtää päässyt pienenemään. Vedin siitä sitten johtopäätöksen etten varmasti tulisi korttia vastedeskään käyttämään niin miksipä siis kuulua S-pankin asiakasomistajaksi. Siinä tapauksessa olisi myös aivan turhaa tuota loppulaskuakaan maksaa jo muutenkin vähäisillä varoilla kun ei niitä bonuksia sitten kuitenkaan tulisi kertymään, kun ei tällaisissa S-etukorttikaupoissa tule muutenkaan niin usein käytyä. Siispä päätin erota S-pankista.

 
    Kävin ensin katsomassa, mitä netti-sivut sanovat eroamisesta. Ymmärsin, että jonkin sortin eropaperit tulisi täyttää, mutta päätin vielä tiedustella asiaa tarkemmin asiakaspalvelulta. He sanoivat, että minun täytyy käydä S-pankin asiakaspalvelu pisteessä hoitamassa nämä eroamisasiat. Onneksi sattumalta äitini oli menossa käymään Lohjalla seuraavana päivänä niin pääsin sitten käymään samalla reissulla Prismassa hoitamassa hommat. Sitähän minä miestiskelin siinä ennen kuin pääsin paikalle, että joutuuko sen laskun kuitenkin maksamaan vaikka on eroamassa. Sekin selvisi ettei se ole tarpeellista, sillä se aloitus maksu, jonka olin jo maksanut liittyessäni asiakasomistajaksi S-pankkiin, maksettiin minulle takaisin. Näin ollen mikäli olisin maksanut loppuosan laskusta olisin senkin saanut takaisin siinä samalla. 

    Huh, sainpa tämänkin asian nyt selvitettyä. Minua, kun pienenpikin asia rupeaa stressaamaan, vaikka ei välttämättä tarvitsisi. Sitä rupeaa aina suurentelemaan asioita, vaikkeivät ne sellaisia olisikaan loppujen lopuksi. Sen olen saanut moneen kertaan huomata.

 

    Aamu alkoi suht' hyvin - "pientä" väsymystä lukuunottamatta: nukahtelin istualteni sänkyyn. Eipä siihen oikein auttanut sekään, että aamukahvi oli laimeaa kuin vesi. Se ei oikein piristänyt, eikä sen koommin maistunut - mutta join sen kuitenkin. Lieneeköhän järkevää laittaa ensin vesi keittimeen ja sitten vasta tarkistaa kuinka paljon kahvinpuruja on. Sanoisin, että ei. Sellaisesta syntyy vain edellä mainittua veden makuista kahvia. Mmm... coffee.

 
    Lähdin olohuoneeseen ja istuin lattialle katsomaan Finiasta ja Ferbiä (Kyllä, minä tykkään katsoa lasten-ohjelmia). Mutta sillä hetkellä se ei niin suuresti innostanut, joten käynnistin koneen ja jatkoin The Sims 3:n pelaamista. Se on niin paras peli! Mutta tänään ei innostus siihenkään kauaksi aikaa riittänyt. En tiedä, mikä tässä päivässä sitten mahtoi olla, kun mikään ei tahtonut pidemmän päälle innostaa. No ehkä syynä voisi olla se, että nyt on jo aika monta päivää ollut harmaata. Missä aurinko?! Kevään lapsi olen, mutta kesästä, sen lämmöstä ja valoisuudesta pidän varmasti eniten.

 
    Kun kerran vuodenajat tuli puheeksi, niin keväässä taas on parasta se, kun aurinko alkaa pikkuhiljaa lämmittää ja maa, puut ja pensaat alkavat vihertää vähä vähältä yhä enemmän ja enemmän. Linnut palaavat etelän lämmöstä viserrellen tänne vähitellen lämpenevään pohjoiseen ja tuovat ihanan sirkutuksensa merkiksi siitä, että kesä on tulossa. Minusta on ihana seurata keväänmerkkejä. Kotona asuessani menin joka kevät katsomaan läheiseen puistoon joko ne valkovuokot, ruohosipulit, pikkukäenrieskat ja kiurunkannukset ovat alkaneet kasvaa. Keräsin niistä aina pikku kimpun ja kotona asetin maljakkoon. Äiti tykkäsi.

    Joka vuodenajassa on jotain kaunista: toisissa enemmän toisissa vähemmän. Syksyllä pidän puiden värikkäistä lehdistä - varsinkin vaahteranlehdistä. Ne tuovat väriä luontoon, mutta niiden tiputtua puut ovat niin kaljuja ja tummia. Päivät lyhenevät vähitellen ja pian on ihan pimeää, mutta silloin on hyvä tunnelmoida sisällä kynttilän valossa ja odottaa lumen tuloa.

 
    Talvessa taas pidän siitä, kun lumet tulevat ja valkaisevat maan. Varsinkin silloin, kun puutkin ovat lumen ja huurteen peitossa. Itse pidän siitä, kun on paljon lunta, mutta tietenkään pidemmän päälle lumi ei tahdo enää innostaa. Marraskuun lopussa lumet voisivat sataa ja uudenvuoden jälkeen ne voisivat pikkuhiljaa alkaa sulaa pois kevään ja lämmön tieltä. Miksi juuri näin? Siksi, koska minusta jouluna ja uutenavuotena kuuluu olla lunta. Lumi tekee niistä juhlista jotenkin todellisemman tuntuiset. Ehkä siksi, koska lapsuudessani jouluna ja uutenavuotena on aina ollut lunta ja sitä on myös ollut paljon. En ainakaan muista yhtään lumeton joulua tai uuttavuotta lapsuudestani. Jos niitä on ollutkin, niin olen kai sitten pyyhkinyt ne muististani.

    Kesässä taas, kuten jo aikaisemmin mainitsin, pidän valoisuudesta ja lämmöstä. Kesäiset sateet ovat ihania ja varsinkin ukkossää. Salamointia on ihana katsella ja jyrinää ihana kuunnella. Toki ukkossäässä on aina omat pelonkin aiheensa, kuten se että salama iskee jonkin tai johonkuhun. Ukkossäällä olen jotenkin omassa elementissäni: innoissani ja inspiroitunut. Tekisi mieli mennä vain ulos juoksemaan ja kastumaan. (Vanhempieni luona vielä asuessani teinkin sitä.) En osaa selittää sitä tunnetilaa, mikä minulla silloin on. Mutta ehkä jotkut saman mieliset ihmiset osaavat ja tietävät sen.

    
    Ei kai tässä päivässä muuta sen kummoisempaa ollut kuin käynti mun vanhempien ja mieheni isän luona. Eipä mun päivät koskaan olekaan sen erikoisempia. Yhtä ja samaa joka päivä. No ei nyt ihan, mutta ainakin melkein. Enhän toki ole mistään vuodenajoista höpissyt kenenkään kanssa tänään, mutta kuten ehkä saattoi huomata niin se kuuluisan harvinainen ispiraatio iski minuun ainakin osittain. Aiheen saatuani kirjoitan kunnes inspiraatio loppuu eli toisin sanoen saan sen ajatuskatkon, mistä ensimmäisessä tekstissäni puhuin. Eipä tässä varmaan sitten tällä kertaa enempää. Hyviä syksyn jatkoja teille! :)

 

    Pitkään pähkäilin sitä, että uskaltaako sitä vihdoin ja viimein aloittaa blogaamisen. Tulin siihen tulokseen, että joo, miksipä ei. Hankalalta tämä näin aluksi tuntuu: en oikein tahdo keksiä, mitä hienoa sitä kirjoittaisi. Pitäisi kai eka saada inspiraatio. No jaa, yleensä se tulee siinä samalla, kun aloittaa raapustelemaan jotain. Raapustelemisesta puheen ollen rakastan käsin kirjoittamista ja ylipäänsä omin käsin tekemistä. Harmi vain, ettei blogia voi kirjoittaa käsin. Kirjoittamisen lisäksi tykkään neulomisesta ja piirtelystä.

    Taitaa nykyään olla aika harvinaista tuo neulominen ja käsin kirjoittaminen nuorten keskuudessa. Harvoinpa sitä ainakaan kuulee nuorten keskustelevan siitä kuinka ovat neulomassa vaikkapa villasukkia tai lapasia. No enpä itsekään kouluaikoina neulomisesta puhellut, kun ei kauheasti sellaisia kavereita ollut, ketkä olisi neulomista harrastelleet. Myönnettäköön myös se, etten muutenkaan ollut mikään ummet ja lammet pälpättävä papupata kuten suurin osa meidän luokasta sattui olemaan. Olin se luokan hiljaisin ja ujoin tyttö. Senpä vuoksi mua sitten myös kiusattiin. En ymmärrä, mikä siinä sitten on niin häiritsevää jos yksi ihminen luokasta on hiljempaa kuin muut. Miksi sen takia pitää ruveta kiusaamaan ja jättämään porukasta pois. Kyllähän minä kaikkien läheisimpien kavereitteni kanssa juttelin paljon mutta hekin hylkäsivät minut silloin, kun heitä eniten olisin tarvinnut. Kyllä sen näin jälkeenpäin huomaa, ketkä niitä todellisia ystäviä ovat olleet.

    Mutta asiasta kukkaruukkuun, toivon teiltä, lukijat, että korjaatte minua jos olen tehnyt kirjoitusvirheitä, sillä parhaiten opin juuri virheistäni. Mm. yhdyssanat ovat olleen aina kompastuskivenä. Niin ja asiassa pysyminen on hieman hankalaa, joten teksti saattaa olla sekavaa. 

    Siinäpä sitten oli se ensimmäinen kirjoitus. Tuli varmaan vähän pitkäveteinen, mutta lukuisten ajatuskatkosten ja keskittymisvaikeuden vuoksi siitä tuli nyt mitä tuli. Otan mielelläni parannusehdotuksia vastaan ja asiallisia kommentteja. Kiitän jo etukäteen. :)